Nyt sitä on sitten palattu aurinkoisesta Italiasta tänne sateiseen Wieniin. Ei harmita olla takaisin, mutta vitsi että oli kivaa. Lähdin siis maanantaina Pohjois-Italian Triesteen parhaan italialaiskaverini Manfredin matkaan kevätlomaa viettämään. Osasin odottaa matkalta ainakin hyvää ruokaa ja Välimeren fiilistelyä, mutta odotukset ylittyivät monella muullakin saralla.
Ensinnäkin, se kämppä! Heti saavuttuamme tuonne Manfredin lapsuudenkotiin avattiin ikkunat ja keitettiin kahvit. Mä käytin loppuun sanavarastoni ihastelusanoissa, sanat eivät vaan riittäneet. Rakastuin etenkin keittiöön: siellä oli kokkausvälineet riveissä, parikin hyvää vauhtia ruostuvaa espressopannua ja hyväntuulisen kodin fiilis.
Samana iltana menimme Manfredin vanhempien kanssa pizzalle meren lähelle, jota tosin ei illan pimeydessä meinannut erottaa. Pizza oli aivan mielettömän hyvää, kuten olettaa saattoi. Ruoan jälkeen kierreltiin Manfredin ja hänen isänsä kanssa kaupunkia pienessä sateessa ja alkavassa ukkosmyrskyssä, mutta kuten isännilleni opetin, ei meitä ole sokerista tehty. Perheen isä Romeo oli hauska tyyppi, selitin hänelle kuinka Instagram toimii (ja tuli vähän mieleen oma isäni, terveisiä vaan!)
Seuraavana päivänä käytiin katsomassa linnoja, kirkkoja sun muita, mutta minua anteeksi vaan kiinnostivat enemmän mummot ja näkymät. Kirkot ovat kuitenkin pääpiirteittäin samanlaisia kaikkialla, mummot taas ei.
Seuraavalle päivälle suunniteltu Venetsian-reissu jäi väliin kun mä tulin epäonnekseni kipeäksi. Ajattelin vain lepäillä sen päivän ajan ja mennä Venetsiaan seuraavana päivänä. Nukuin yhteen asti iltapäivällä ja hengailtiin vain kämpillä. Viiden aikaan halusin kuitenkin mennä vähän kävelylle, joten otettiin bussi Miramaren linnalle. Sen rantakivillä olikin kiva istuskella ja katsella laskevaa aurinkoa vaikka vähän nuhaisenakin.
Tällaisten näkymien saattelemana lähdettiin syömään pastaa ja simpukoita.
Seuraavana päivänä Manfredilla oli jotain omaa menoa, joten lähdin omin päin Venetsiaan. Olin vieläkin vähän kipeänä, mutta ajattelin että kerran elämässä se uppoava kaupunki on nähtävä. Kiertelin päivän ajan kaupunkia, ahdistuin vähän turistimassoista ja päälleliimatusta autenttisuudesta. Sivukujilta löytyi kuitenkin mielenkiintoista elämää, ja kanaalin ääressä oli kieltämättä kiva istuskella. Päivän päätteeksi ostin hetken mielijohteesta kahden kilon edestä appelsiineja ja söin niistä kaksi saman tien. Flunssa lähtikin saman tien.
Niistä appelsiineista tehtiin myöhemmin mehua, joka oli väriltään punaisenoranssia.
Perjantai olikin sitten viimeinen kokonainen matkapäivä. Mä halusin tehdä reissun ainoat matkamuisto-ostokseni supermarketissa, kuinkas muuten. Halusin ostaa mukaan ainakin oliiviöljyä, mutta matkan aikana tuli maistettua niin montaa hyvää herkkua, että lopulta tuli ostettua vähän muutakin. Ruokakaupassa vierähtikin sitten tovi. Pastahylly oli suunnilleen yhtä pitkä ja rakastettu kuin meikäläisten karkkihylly, mutta niin hullu mä en ollut että olisin lähtenyt pastaa Wieniin roudaamaan.
Oltiin edellisena iltana hengailtu Manfredin kaverin Lucan kanssa, ja hän oli maininnut erään tosi hyvän näköalapaikan Triesteä ympäröivillä vuorilla. Matkattiin sitten kolmistaan sinne bussilla, joka kiemurteli vuoren rinnettä ylös kuin tahallaan pohjoisen tytön odotuksia nostattaen. Lucan poiketessa tieltä syrjään metsän läpi menevälle polulle tiesin, että nyt ollaan menossa siistiin paikkaan. Vuoren päältä oli näkymät kaupungin yli, merelle ja naapurimaihin asti. Kuvitella, että paikalliset nuoret voivat viettää pussikaljailtojaan tuollaisissa paikoissa.
Tänään kirjoitin sitten parit postikortit ja astuin Wieniin vievään junaan. Manfredin äiti oli keskellä yötä halunnut ryhtyä keittämään mulle parsakaalia evääksi, joten sain sitten matkaevääksi kaksi purkkia parsakaalia, kaksi isoa leipäpalaa ja viisi pientä palloa mozzarellaa. Mäkkäristä kähvelletyllä lusikalla olikin sitten kätevä syödä näitä outoja eväitä, joita oli kieltämättä vähän liikaa, mutta mulla ei ollut sydäntä hyvää mozzarellaa hukkaamaan.
Kauan etsimäni oliiviöljy löytyikin sitten lähempää kuin luulinkaan, sillä Manfredin isällä sattui olemaan viisi litraa sisilialaisen tuttavaperheen lahjoittamaa oliiviöljyä varastossa (eikä puhettakaan että olisin kieltäytynyt ottamasta sitä mukaani!) Suurella sähläyksellä säestettynä isä ja poika kaatoivat lähtöaamuna viiden litran tonkasta mulle litran pullon mukaan.
Nyt mulla on sitten täällä pienessä opiskelijakämpässäni palanen italialaista luksusta.
