Lentävissä keinuissa

Lauantaina kävin huvipuistossa! Mun ihanalla ranskalaisystävälläni oli syntymäpäivät, ja se mahtava tyttö halusi juhlia niitä mm. menemällä huvipuistoon. Mentiin sitten lentäviin tuoleihin, toisin sanoen 117 metrin korkeudessa lentäviin tuoleihin. Tässäpä kuvasarja tuosta järisyttävästä kokemuksesta. 

Tässä kohtaa mä olin suht varma kohtaavani elämäni viimeiset hetket. Älkää antako hymyilevien kasvojen hämätä, rystyset valkoisina turvatankoa puristava kädet kertovat oikeammat fiilikset.

Sitten ne tuolit lähtivät ylöspäin, Marion heilutteli paljaita jalkoja syntymäpäiväsankarin riemulla.

Siellä mentiin! Päästyäni alkujärkytyksestä yli tuolla ylhäällä oli oikeastaan tosi hienoa. Aurinko paistoi, katseltiin alhaalla taapertavia ihmisparkoja majesteetillisista korkeuksista. 

 

Tuolit alkoivat laskea ja mä uskalsin irrottaa otteeni tangosta. Pyörimisvauhti kävi nopeammaksi tuolien laskeutuessa, mikä järkyttävä yllätys!

Huomattiin kuvia ottava ystävämme Denisse! 

Sitten oltiin taas maan pinnalla ja kävely oli hetken vähän hassun tuntuista. Mut kyl kannatti!

Me and my french bestie Marion spent her birthday up in the air! How fun and terrifying that was.

Unettoman yön Suomi-pohdinnat

Olen viettänyt täällä toista pääsiäislomaviikkoa taatuissa lomatunnelmissa. On hukattu unirytmi, kuunneltu toistolla Beyoncea, käyty teatterissa kahteenkin otteeseen ja nähty ihmisiä. Esimerkiksi kattoterassilla tiistai-iltana.

Kattoterassi ei ollut hullumpi paikka hengailla sellaisena lämpimänä kevätiltana. Tulevat Suomen-vieraani, me mennään sitten tuonne!

Keskiviikon vietin lähes kokonaan ystäväni Evan kanssa. Lounas venyi illalliseksi, päädyttiin Evan kotiin syömään kreikkalaista ruokaa ja juomaan rakia. Jäätelölläkin ehdittiin käydä. Mustikkajäätelö värjäsi hampaat sinisiksi ja vei ajatukset Suomeen.

Suomesta puheen ollen. Olen suhtautunut täällä Suomeen huomaamattani kuin teini-ikäinen vanhempiinsa: ne vähän nolottaa mutta kyllä niitä kuitenkin rakastaa. Ne vähän rajoittaa sun vapautta, mutta kyllä niistä tulee kerrottua ihan ylpeydelläkin. 

Olen huomannut kaipaavani Suomesta (ilmiselvien lisäksi) sellaisia hassun abstrakteja juttuja kuten kesäöiden avaruutta, tuomenkukkien tuoksua ja metsämustikoita. Järviä, ehdottomasti järviä. Paistuvien muikkujen tuoksua, torikahveilla istuskelevia ihmisiä. Hikisen epämukavia ajomatkoja mökille, juhannuskokkoja. Pyöräilyä kaikkialle, vuoden ympäri ja säästä riippumatta. Sellaista kulttuurista ymmärrystä, mikä me jaetaan: mitä tarkoittavat suomalaiselle pallogrillit, pillimehut ja suvivirret. Mitä tarkoittaa kun sanotaan "sinun silmiesi tähden laulan ruusut kukkimaan" tai mikä se on se laulu kun alkaa "jos rakastat kylmää kuuta, esineitä kirjojen kansia, auton ovia, ihmisen kuorta."

Se on sellainen Suomi, josta mä tykkään. Ja vaikka sitä kuinka kuvittelisi olevansa kansainvälinen ja vapaa, se Suomi vaikuttaa mun taustalla aina.Enkä mä enää koe sitä taakkana.




The second week of my easter holiday has been really chill. I've been sleeping too long, listening to a lot of Beyonce and I've visited the theater twice. Eating blueberry ice cream took me back to Finland. Other than the obvious, I also notice missing some things that are really abstract: the summer nights, forest blueberries, lakes, bonfires on the midsummer nights. This is the Finland, that I'll always have, that will always influence me wherever I go. And now I see that as a positive thing.

Lomakuulumiset

Nyt sitä on sitten palattu aurinkoisesta Italiasta tänne sateiseen Wieniin. Ei harmita olla takaisin, mutta vitsi että oli kivaa.  Lähdin siis maanantaina Pohjois-Italian Triesteen parhaan italialaiskaverini Manfredin matkaan kevätlomaa viettämään. Osasin odottaa matkalta ainakin hyvää ruokaa ja Välimeren fiilistelyä, mutta odotukset ylittyivät monella muullakin saralla.

  

Ensinnäkin, se kämppä! Heti saavuttuamme tuonne Manfredin lapsuudenkotiin avattiin ikkunat ja keitettiin kahvit. Mä käytin loppuun sanavarastoni ihastelusanoissa, sanat eivät vaan riittäneet. Rakastuin etenkin keittiöön: siellä oli kokkausvälineet riveissä, parikin hyvää vauhtia ruostuvaa espressopannua ja hyväntuulisen kodin fiilis.

 

Samana iltana menimme Manfredin vanhempien kanssa pizzalle meren lähelle, jota tosin ei illan pimeydessä meinannut erottaa. Pizza oli aivan mielettömän hyvää, kuten olettaa saattoi. Ruoan jälkeen kierreltiin Manfredin ja hänen isänsä kanssa kaupunkia pienessä sateessa ja alkavassa ukkosmyrskyssä, mutta kuten isännilleni opetin, ei meitä ole sokerista tehty. Perheen isä Romeo oli hauska tyyppi, selitin hänelle kuinka Instagram toimii (ja tuli vähän mieleen oma isäni, terveisiä vaan!)

Seuraavana päivänä käytiin katsomassa linnoja, kirkkoja sun muita, mutta minua anteeksi vaan kiinnostivat enemmän mummot ja näkymät. Kirkot ovat kuitenkin pääpiirteittäin samanlaisia kaikkialla, mummot taas ei.

Seuraavalle päivälle suunniteltu Venetsian-reissu jäi väliin kun mä tulin epäonnekseni kipeäksi. Ajattelin vain lepäillä sen päivän ajan ja mennä Venetsiaan seuraavana päivänä. Nukuin yhteen asti iltapäivällä ja hengailtiin vain kämpillä. Viiden aikaan halusin kuitenkin mennä vähän kävelylle, joten otettiin bussi Miramaren linnalle. Sen rantakivillä olikin kiva istuskella ja katsella laskevaa aurinkoa vaikka vähän nuhaisenakin. 

Tällaisten näkymien saattelemana lähdettiin syömään pastaa ja simpukoita.

Seuraavana päivänä Manfredilla oli jotain omaa menoa, joten lähdin omin päin Venetsiaan. Olin vieläkin vähän kipeänä, mutta ajattelin että kerran elämässä se uppoava kaupunki on nähtävä. Kiertelin päivän ajan kaupunkia, ahdistuin vähän turistimassoista ja päälleliimatusta autenttisuudesta. Sivukujilta löytyi kuitenkin mielenkiintoista elämää, ja kanaalin ääressä oli kieltämättä kiva istuskella. Päivän päätteeksi ostin hetken mielijohteesta kahden kilon edestä appelsiineja ja söin niistä kaksi saman tien. Flunssa lähtikin saman tien.

Niistä appelsiineista tehtiin myöhemmin mehua, joka oli väriltään punaisenoranssia. 

Perjantai olikin sitten viimeinen kokonainen matkapäivä. Mä halusin tehdä reissun ainoat matkamuisto-ostokseni supermarketissa, kuinkas muuten. Halusin ostaa mukaan ainakin oliiviöljyä, mutta matkan aikana tuli maistettua niin montaa hyvää herkkua, että lopulta tuli ostettua vähän muutakin. Ruokakaupassa vierähtikin sitten tovi. Pastahylly oli suunnilleen yhtä pitkä ja rakastettu kuin meikäläisten karkkihylly, mutta niin hullu mä en ollut että olisin lähtenyt pastaa Wieniin roudaamaan.

Oltiin edellisena iltana hengailtu Manfredin kaverin Lucan kanssa, ja hän oli maininnut erään tosi hyvän näköalapaikan Triesteä ympäröivillä vuorilla. Matkattiin sitten kolmistaan sinne bussilla, joka kiemurteli vuoren rinnettä ylös kuin tahallaan pohjoisen tytön odotuksia nostattaen. Lucan poiketessa tieltä syrjään metsän läpi menevälle polulle tiesin, että nyt ollaan menossa siistiin paikkaan. Vuoren päältä oli näkymät kaupungin yli, merelle ja naapurimaihin asti. Kuvitella, että paikalliset nuoret voivat viettää pussikaljailtojaan tuollaisissa paikoissa.

Tänään kirjoitin sitten parit postikortit ja astuin Wieniin vievään junaan. Manfredin äiti oli keskellä yötä halunnut ryhtyä keittämään mulle parsakaalia evääksi, joten sain sitten matkaevääksi kaksi purkkia parsakaalia, kaksi isoa leipäpalaa ja viisi pientä palloa mozzarellaa. Mäkkäristä kähvelletyllä lusikalla olikin sitten kätevä syödä näitä outoja eväitä, joita oli kieltämättä vähän liikaa, mutta mulla ei ollut sydäntä hyvää mozzarellaa hukkaamaan.

Kauan etsimäni oliiviöljy löytyikin sitten lähempää kuin luulinkaan, sillä Manfredin isällä sattui olemaan viisi litraa sisilialaisen tuttavaperheen lahjoittamaa oliiviöljyä varastossa (eikä puhettakaan että olisin kieltäytynyt ottamasta sitä mukaani!) Suurella sähläyksellä säestettynä isä ja poika kaatoivat lähtöaamuna viiden litran tonkasta mulle litran pullon mukaan. 

Nyt mulla on sitten täällä pienessä opiskelijakämpässäni palanen italialaista luksusta. 

Juustoa, viiniä ja tarpeeksi isoja hattuja

Viikko sitten sunnuntaina vietetiin viini-juustoiltaa (lähes) pohjoismaisessa seurassa. Otettiin tilanteen ironisuus haltuun ja kuunneltiin Abbaa. Seurueen ainoa itävaltalainen teki sveitsiläisisänsä reseptillä juustofondueta, joka oli niin hyvää ettei sen ääressä voinut tehdä muuta kuin pitää hiljaisen hetken. Tanskalainen Katrine oli tehnyt juuston kyytipojaksi aivan mahtavaa vaaleaa leipää. Illan sivuteema olivat hatut, ja mä sain kerrankin isoon päähäni sopivan hatun. Ne on ne pienet ilot, kuulkaas.

 

Torstaina sain opiskeluhommat pakettiin ja aloitin kevätloman! Sitä kelpasi juhlistaa lähtemällä Marionin kanssa erään hostelin kellaribaariin sohvasurffaajien tapaamiseen. Ilta yllätti mut iloisesti, tapasin nimittäin tosi paljon mukavia tyyppejä. Päädyttiin sitten uusien tuttavuuksien kanssa Travel Shackiin yksille, missä unkarilainen Marci näytti taitonsa tankotanssissa. Mä päätin, että mun pitää oppia tarjoamaan juomia, sellaisella hienostuneella ja pienieleisellä tavalla jonka ne tyypit osasivat.

Perjantaina löysin pienen eksymismutkan kautta Serbian-reissulla tapaamani Ioanan kotibileisiin. Ioana oli maailman suloisin, hän oli tehnyt meille vaikka mitä herkkuja ja huolehti, että jokaisella oli varmasti tarpeeksi syötävää ja juotavaa. Ja kylläpä olikin! Pelattiin loppuillasta sananarvauspeliä, mä en jaksanut keskittyä vaan otin kuvia ja kyselin Ioanan kiinalaiskämppikseltä että miltä ne Shanghain ruuhkametrot sitten oikeasti tuntuu. Kammottavan ahtailta, sain kuulla.

Lauantaina oli kaunis ilma joten mentiin Manfredin kanssa pyöräilemään kaupunkipyörillä Tonavan rannalle. Tuntui ihan kesältä ja pyöräily sai mut tuntemaan oloni vapaaksi ja onnelliseksi, mitä aurinkoinen ilma ja kaunis Tonavan ranta vain vahvisti. Pyöräilyyn kyllästyttyämme palautettiin pyörät eräälle metroasemalle ja palattiin kävellen jokirantaa takaisinpäin. Jäätelönnälkä iski, joten otettiin (mun yllytyksestä) ratikka joen yli ja katseltiin silmä kovana jäätelöpaikkojen perään. Olen pitkään halunnut täällä vain hypätä johonkin satunnaiseen ratikkaan ja seikkailla ympäriinsä. Jonkin aikaa ajeltuamme tajusin kuitenkin missä oltiin, joten otettiin bussi mun läheisellä kadulla olevaan jäätelöpaikkaan. Teen sen seikkailuretken sitten paremmalla ajalla ja täydellä jäätelömahalla.

Lauantai-illan olin ajatellut viettää Gilmoren tyttöjen kanssa kotona, mutta torstainen sohvasurffaustuttu kysyikin yksille Gagarin-nimiseen baariin. Lähdin ulos sen kummemmin laittautumatta ja jätin kamerankin kotiin, mutta kylläpä siitäkin tuli hyvä ilta. Gagarin oli sellainen sopivan nuori, taiteilijahenkinen kapakka ja mä löysin suosikkiolueni, Murauerin vehnäoluen. Kameran kotiin unohtaminen oli lopulta hirveän hyvä juttu, sitä tuli oltua enemmän läsnä ja keskityttyä ihmisiin. Puhuttiin ihmissuhteista, nationalismista ja leivonnaisista.

No niin, tänään mä pakkaan ja huomenna vuorossa on Italia!


Wine and cheese was an excellent combination on a Sunday evening! Katrine, a Danish friend of mine had made awesome bread, and we listened to Abba and had a blast. I got to borrow a hat that was big enough for my huge head, which made me happy. And Thursday was the first day of my two-week spring holiday! I celebrated by attending a couch surfing meeting, which turned out to be super nice. I met some really nice people, who I ended up going to Travel Shack with. One of them turned out to be a champion in pole dancing, who knew.

City bikes are also a genious thing: they take to you to places where you can sit back, relax and enjoy the view to the Danube. Then you can just take them back to the nearest metro station and take a tram to find ice cream, which is exactly what we did. One thing that I've learned from my Italian friend Manfredi: there's always a reason to have ice cream.

Vaihtarikulissien takana

Näiden vaihtariblogien konseptiin kuuluu, ettei paljon niistä pienistä arkielämän jutuista kerrota. Luetellaan vaan mitä ollaan tehty ja sitten laitetaan kuva hienosta rakennuksesta tai Eramus-bileitten kreisistä meiningistä. Ei mua kuitenkaan lopulta hienot rakennukset tai matkakertomukset sinänsä kiinnosta, vaan se elämä siellä taustalla.

Mulle jää usein elämästä mieleen pieniä, hauskoja juttuja. Tiistaina oltiin tupakansavun ja kaurismäkeläisen tunnelman täyttämässä Cafe Bendlissä, ja tulin kysyneeksi kaveriltani Manfredilta, mitkä ovat hänen lempielokuvansa. Hän vastasi hetkeäkään epäröimättä: "Star Warsit ja Casablanca." Ihmiset on aina niin täynnä yllätyksiä.

Yksi iltapäivä mentiin parin kaverin kanssa kahville ja mun teki mieli juoda vihreätä teetä. Sinä päivänä olin nukkunut kahdet päiväunet, yhdet suht stressaavan ryhmätyötapaamisen jälkeen ja yhdet vielä päivällisen jälkeen. Vihreä tee teki hyvää, samoin aurinkoinen terassi ja kiva seura. 

Ja kun nyt ruoasta ja ruoanlaitosta puhutaan, niin yllättäen kokkaan täällä jopa enemmän kuin Suomessa. Mun kuivakaappi on hyvin rajallinen, minkä takia olenkin ottanut (luullakseni) melko italialaisen lähestymistavan ruokaan: tuoreita raaka-aineita mutta vain vähän mausteita. Suolalla, pippurilla ja parilla yrttimausteella pääsee yllättävän pitkälle, enkä ole kaivannut mitään eksoottisia maustekastikkeita. Eilen tein herkkusieni-pinaatti-kikhernetäytteisiä pitaleipiä ja vieressä kalapuikkoja lämmittävä naapuri taisi pitää mua jonain huippukokkina.

Otan aina kuvia koirista, vaikka omistajat olisi vieressäkin. Onneksi he yleensä aina ymmärtävät, sillä kyllähän koiraihminen aina toisen koiraihmisen tunnistaa. 

En päässyt sittenkään tänä viikonloppuna järjestettävälle Slovenian-Kroatian-reissulle. Harmitti vähän, mutta toisaalta se tarkoitti sitä, että pääsin perjantaiselle tanssitunnille ja pääsin molempina iltoina viettämään aikaa Wien-kavereitteni kanssa. Ja kaikista näistä pidän vilpittömästi. Nyt oon päässyt sellaiseen vaiheeseen niin kaupungin kuin ihmistenkin kanssa, ettei enää tarvitse yrittää niin paljon. Se on todella hyvä vaihe.

Kotiinpaluuhetket ovat aina mun lemppareita. Kuvitelkaa katukivellä kopisevat kengät, hiljainen kaupunki ja tuollainen sininen valo. Kevyt mieli ja sellainen yleinen kiitollisuus, että on tullut tehneeksi oikeita valintoja päästäkseen tänne asti. Ne hetket mä haluan muistaa aina, ja siksi olen varmaan tämänkin kuvan ottanut. 



I feel like us Erasmus people are so good at uploading pictures about parties and sights, but bad at communicating how we actually are doing and feeling. This week I've been feeling tired after some intense studying, but feeling better after hanging out with friends and drinking green tea. Being the freak that I am, I always take pictures of strangers' dogs, but luckily they don't seem to mind. They just make me happy by being so simple and always so curious. 

Walking home in the middle of the night makes me feel so grateful and empowered. These are one of the simple everyday things that I want to remember.

Sauna joka ei ole sauna ja muita ilon aiheita

Tämä viikko on muuten ollut tavalliseen tapaan auringonpaistetta ja yleistä hyvää fiilistä, mutta pitihän sitä yksi vähän huonompi päivä sekaan mahtua. Osallistun täällä eräälle kurssille, jolla opiskelijat pitävät vuorollaan esitelmiä eri Wienin kaupunginosissa. Torstaina mun piti sitten löytää tieni Kaisermühleniin, toisin sanoen Vienna International Centeriin. Ja voi pojat, että se oli luotaantyöntävä paikka. Jos nyt julkisista tiloista puhutaan ja sosiaalisesta ulossulkemisesta, niin siinä vasta oli esimerkki parhaimmasta päästä. Mä harhailin siellä pilvenpiirtäjien ja pukumiesten ja -naisten joukossa etsimässä muuta ryhmää puolisen tuntia, kunnes luovutin.

Mun oli tarkoitus ostaa aurinkopuuteria, joten suunnistin suoraan Wienin suurimmalle ostoskadulle Mariahilferstraßelle ja The Body Shopiin. Siellä erehdyin kysymään myyjältä ujosti "mikä näistä sävyistä sopisi mulle?" mihin tämä vastasi "no tämä missä on glitteriä, totta kai!" Hän suti aurinkopuuteria naamaani kuin mikäkin vimmainen taiteilija, ja mä en voinut muuta kuin hyväksyä, että tänään mä en voi sanoa maailmankaikkeudelle vastaan.

Tämä viikko on ollut myös lohileipien viikko, joista mulla harmikseni ei ole kuvaa. Teimme suomalaiskaverin Annikan kanssa niitä ensin kansainvälisille illallisille, joille siis vaihtarit kokkasivat kotimaansa herkkuja. Lohileivät olivat kaikessa yksinkertaisuudessaan (tuorejuustoa, savulohta ja tilliä näkkileivän päällä) todella herkullisia, joten tein niitä uudestaan vielä Annikan, Anun ja Manfredin yhteissynttäreille lauantaina. Molemmilla kerroilla leivät menivät hyvin kaupaksi, vähintään sitten kun kiersin lautasen kanssa huonetta ympäri ja mainostin että tässä sitä olisi, eksoottista pohjoismaista ruokaa.

Perjantaina olin juhlimassa muutamien mun lempparityttöjen, nimittäin Lindan, Denissen ja Marionin kanssa. Tässä vähän fiilistelyä metroasemalta. Hengailtiin ensin Marionin kämpillä Volksoperin lähellä, josta lähdettiin kolmella eri metrolla Pratersauna-nimiselle klubille. Olin kuullut tosi paljon hyvää Pratersaunasta, joten odotukset olivat kieltämättä korkealla. Enkä joutunut pettymään. Musiikki oli jotenkin niin mua ja biitit meni sydämeen asti. Suomalainen, Wienissä aiemmin asunut ystävä kertoi myöhemmin, että tuon klubin takia suomalaiset baarit ei tunnu enää hänestä miltään. Saa nähdä, käykö mulle samoin.

 Viihdyttiin tuolla lopulta puoli viiteen asti aamulla ja lähdetiin linnunlaulun säestämänä kotiin.

Muita hymyilyttäviä asioita tällä viikolla ovat olleet lenkkeily toinen toistaan kauniimmissa puistoissa, jazz-tanssi ja joutilaat kävelyretket mun viereisessä kaupunginosassa Neubaussa. Vihdoin löytämäni täydellinen farkkutakki ja hiusten jakauksen laittaminen väärälle puolelle niin että tuntuu ihan pahalta Sandylta. Ostamani junaliput Italiaan parin viikon päähän. Löytämäni nettisivu, jolla pystyn katsomaan Gilmoren tyttöjä lauantai-iltapäivänä aivan kuten tein neljä, viisi tai kuusi vuotta sitten. Ja Mø, jonka te kaikki suomalaiset olette ilmeisesti nähneet livenä jo tänä viikonloppuna, mutta jonka mä näen toivottavasti huhtikuun lopussa.

 
Kaiken lisäksi Wien vahvisti eilen paikkansa Parhaana Kaupunkina Ikinä antamalla lasten soittaa tuollaista hauskaa soitinta keskellä kiireisintä (autoilta tuolloin suljettua) ostoskatua. Mitenhän täältä osaa ikinä lähteä pois?

Matkakertomus Serbiasta, oppaa!

Viime yönä palasin sateiseen Wieniin ja nyt on se matkanjälkeinen hetki, kun pitää vähän kelailla, että mitä tulikaan tehtyä. Viikonloppuna tehtiin reissu Serbiaan 30-henkisen vaihtariporukan kanssa, ja nyt en oikein tiedä, mistä tämän matkakertomuksen aloittaisi. Jospa kuvat kertoisivat enemmän (kuin tuhat sanaa.) Tästä tulee pitkä postaus, toivottavasti joku jaksaa lukea!

Ensimmäinen päivä vietettiin Serbian toiseksi suurimmassa kaupungissa, Novi Sadissa. Käytiin opastetulla kierroksella Petrovaradinin linnoituksessa, jonka itävaltalaiset olivat rakentaneet suojaksi turkkilaisia vastaan 1600-luvulla. Kierros oli kaikin puolin vakuuttava ja maisemat aurinkoisena päivänä henkeäsalpaavan hienoja. Täytyy kyllä sanoa, etten ehkä toistamiseen mene kierrokselle maanalaisissa tunneleissa, terveisin lievästä ahtaanpaikankammosta kärsivä...

Illemmalla kierreltiin kaupungin suhteellisen pientä keskustaa ja käytiin istuskelemassa puistossa. Opas kertoi serbialaisten olevan sosiaalista väkeä: he tykkäävät istua ulkona ystävien kanssa ja käydä puistossa. Tässä nimenomaisessa olikin valtavasti ihmisiä, aina joutsenia ruokkivista pikkulapsista puistopenkillä istuskeleviin vanhuksiin. Semmoisista paikoista minä pidän. 

Oppaamme Boris oli kertonut Novi Sadin olevan yöelämältään jopa pääkaupunkia parempi, ja mun täytyy olla samaa mieltä. Boris vei meidät baariin, jossa viihdyttiinkin sitten melkein pilkkuun asti. Mä koin yhteenkuuluvuuden tunnetta tytön kanssa, jonka nimeä en muistanut, kun baarissa lähti soimaan Beyonce ja molemmat mentiin siitä vähän sekaisin. Kolmen aikaan minä ja Linda lähdettiin pizzanmetsästykseen. Jokaista kasvissyöjämeikää kohden on muuten Serbiassa (ja Wienissäkin) suunnilleen sata lihansyöjää, sen näki aika konkreettisesti kun pizzatiskin myyjä ei ollut ymmärtää pyytöäni vegepizzan perään.

Seuraavana päivänä lähdettiin bussilla kohti Belgradia. Matkalla Boris halusi meidän pysähtyvän "perinteisessä serbialaisessa kylässä", jotta saataisiin vähän kuvia matka-albumeja varten. Mua vähän huvitti, mutta tein työtä käskettyä ja otin kuvia. Pääasiassa koirista. Niitä oli kaikkialla, ja ne hengailivat meidän läheisyydessä tosi rennosti. En osaa sanoa, olivatko ne kulkukoiria vai vain vapaasti vaeltelevia lemmikkejä.

Belgradissa sodan muistomerkkejä oli kaikkialla. On hullua ajatella, että tätäkin rakennusta pommitettiin viimeksi vain vaivaiset 15 vuotta sitten. Ja että meidän Boris oli silloin seitsemäntoista ja muistaa varmasti kaikenlaista. 

Meidän tehtävämme olikin mun nähdäkseni kuitenkin mennä ja olla, kuunnella historiaa, mutta nähdä myös edistys. Päivä oli aurinkoinen ja leppoisa, ja tuolla nimenomaisella kukkulalla oli mahtavaa loikoilla, heittää kengät pois turvonneista jaloista ja jutella niitä näitä aksenteista ja irlantilaisista sanonnoista ("In Finland we have this saying 'we are like herrings in a jar'", kerroin minä ja tunsin oloni kunnon metsäläiseksi.)

 

Illemmalla käytiin syömässä tunnelmallisessa ravintolassa, jossa haitarimiehet soittivat taustalla perinteistä serbialaista musiikkia. Liharuoka tarjoiltiin isoista savipadoista, salaatti oli hapankaalia, suolakurkkua ja etikalla maustettuja porkkanoita. Maksoimme kolmen ruokalajin ateriasta kahden juoman kera vaivaiset kahdeksan euroa. Melkein hävetti olla niin hyväosainen. 

Myöhemmin illasta löydettiin hipsteriklubi, jossa elektronisen musiikin taustalla pyöri pätkiä Pulp Fictionista ja balettihameeseen pukeutunut nainen lauloi biittien päälle jotain todella avant garde-henkistä. Kaksi kolmasosaa porukasta pakeni tien toiselle puolelle vähän helpommin lähestyttävälle klubille, mutta mä suoraan sanoen viihdyin siellä alkuperäisessäkin paikassa. Sain tungoksessa jonkun kaljat päälleni, mutta toisaalta parin matkapäivän jälkeen oli olo kyllä jo muutenkin ryönäinen.

Sunnuntai olikin sitten viimeinen matkapäivä. Tunnelma oli hidas ja leppoisa. Menimme bussilla joen yli sille puolelle Belgradia, joka oli aikoinaan kuulunut Itävallalle. Maisemat olivat huikeat, mutta pitihän sitä kiivetä korkeammalle, vähintään niiden turistikuvien vuoksi. Tässä kuvassa Linda toteuttaa Titanic-unelmaansa.

Täytyy sanoa, että matkailu paikallisen oppaan, ja niinkin mahtavan tyypin kuin Boriksen kanssa oli todellakin vaivan ja rahan arvoista. Boris vei meitä väsymättä mielenkiintoisimpiin paikkoihin ja hän oli järjestänyt meille vaikka mitä mahtavaa. Kannatti luottaa ja lähteä reissuun (vaikka paperilla pelkän yksityishenkilön järjestämä matka kuulosti tietysti vähintäänkin epäilyttävältä.) Annoimme Borikselle lahjaksi suklaarasian, jonka päälle olimme kaikki kirjoittaneet terveisemme. Mä en voinut olla ottamatta kuvaa Boriksesta lukemassa niitä, hän oli niin silminnähden otettu.

Meidän matkaseurueestamme tuli reilun kolmen päivän aikana tiivis ja bussimatkalla takaisin Wieniin olo oli jo vähän haikea. Mä olin viikonlopun aikana tutustunut tiiviimmin muutamaan tyyppiin, jota aion takuulla nähdä jatkossakin. Ranskalaisen Marionin kanssa kuunneltiin yhdessä musiikkia ja höpötettiin loputtoman pitkään Girlsista (meidän molempien lempihahmo oli Adam ja me molemmat osattiin siteerata ulkoa tiettyjä repliikkejä). Irlantilaisen Richardin kanssa puhuttiin irlantilaisesta jalkapallosta ja kunnioituksen vaatimisesta ihmissuhteissa. Sveitsiläisen Antonin kanssa opeteltiin eläinten nimiä saksaksi (kiitos sille, joka keksi painattaa suomalaiseen passiin eläinten kuvia) ja puhuttiin teatterista, taiteesta ja siitä, miten oopperaan mennessä täytyy tehdä taustatutkimusta. Belgialaiselle Severinalle luettelin mun lempihedelmät. Meksikolaisen Denissen kanssa haaveilin Amerikan-matkasta.

Kaikenlaista sitä.