Matkakertomus Serbiasta, oppaa!

Viime yönä palasin sateiseen Wieniin ja nyt on se matkanjälkeinen hetki, kun pitää vähän kelailla, että mitä tulikaan tehtyä. Viikonloppuna tehtiin reissu Serbiaan 30-henkisen vaihtariporukan kanssa, ja nyt en oikein tiedä, mistä tämän matkakertomuksen aloittaisi. Jospa kuvat kertoisivat enemmän (kuin tuhat sanaa.) Tästä tulee pitkä postaus, toivottavasti joku jaksaa lukea!

Ensimmäinen päivä vietettiin Serbian toiseksi suurimmassa kaupungissa, Novi Sadissa. Käytiin opastetulla kierroksella Petrovaradinin linnoituksessa, jonka itävaltalaiset olivat rakentaneet suojaksi turkkilaisia vastaan 1600-luvulla. Kierros oli kaikin puolin vakuuttava ja maisemat aurinkoisena päivänä henkeäsalpaavan hienoja. Täytyy kyllä sanoa, etten ehkä toistamiseen mene kierrokselle maanalaisissa tunneleissa, terveisin lievästä ahtaanpaikankammosta kärsivä...

Illemmalla kierreltiin kaupungin suhteellisen pientä keskustaa ja käytiin istuskelemassa puistossa. Opas kertoi serbialaisten olevan sosiaalista väkeä: he tykkäävät istua ulkona ystävien kanssa ja käydä puistossa. Tässä nimenomaisessa olikin valtavasti ihmisiä, aina joutsenia ruokkivista pikkulapsista puistopenkillä istuskeleviin vanhuksiin. Semmoisista paikoista minä pidän. 

Oppaamme Boris oli kertonut Novi Sadin olevan yöelämältään jopa pääkaupunkia parempi, ja mun täytyy olla samaa mieltä. Boris vei meidät baariin, jossa viihdyttiinkin sitten melkein pilkkuun asti. Mä koin yhteenkuuluvuuden tunnetta tytön kanssa, jonka nimeä en muistanut, kun baarissa lähti soimaan Beyonce ja molemmat mentiin siitä vähän sekaisin. Kolmen aikaan minä ja Linda lähdettiin pizzanmetsästykseen. Jokaista kasvissyöjämeikää kohden on muuten Serbiassa (ja Wienissäkin) suunnilleen sata lihansyöjää, sen näki aika konkreettisesti kun pizzatiskin myyjä ei ollut ymmärtää pyytöäni vegepizzan perään.

Seuraavana päivänä lähdettiin bussilla kohti Belgradia. Matkalla Boris halusi meidän pysähtyvän "perinteisessä serbialaisessa kylässä", jotta saataisiin vähän kuvia matka-albumeja varten. Mua vähän huvitti, mutta tein työtä käskettyä ja otin kuvia. Pääasiassa koirista. Niitä oli kaikkialla, ja ne hengailivat meidän läheisyydessä tosi rennosti. En osaa sanoa, olivatko ne kulkukoiria vai vain vapaasti vaeltelevia lemmikkejä.

Belgradissa sodan muistomerkkejä oli kaikkialla. On hullua ajatella, että tätäkin rakennusta pommitettiin viimeksi vain vaivaiset 15 vuotta sitten. Ja että meidän Boris oli silloin seitsemäntoista ja muistaa varmasti kaikenlaista. 

Meidän tehtävämme olikin mun nähdäkseni kuitenkin mennä ja olla, kuunnella historiaa, mutta nähdä myös edistys. Päivä oli aurinkoinen ja leppoisa, ja tuolla nimenomaisella kukkulalla oli mahtavaa loikoilla, heittää kengät pois turvonneista jaloista ja jutella niitä näitä aksenteista ja irlantilaisista sanonnoista ("In Finland we have this saying 'we are like herrings in a jar'", kerroin minä ja tunsin oloni kunnon metsäläiseksi.)

 

Illemmalla käytiin syömässä tunnelmallisessa ravintolassa, jossa haitarimiehet soittivat taustalla perinteistä serbialaista musiikkia. Liharuoka tarjoiltiin isoista savipadoista, salaatti oli hapankaalia, suolakurkkua ja etikalla maustettuja porkkanoita. Maksoimme kolmen ruokalajin ateriasta kahden juoman kera vaivaiset kahdeksan euroa. Melkein hävetti olla niin hyväosainen. 

Myöhemmin illasta löydettiin hipsteriklubi, jossa elektronisen musiikin taustalla pyöri pätkiä Pulp Fictionista ja balettihameeseen pukeutunut nainen lauloi biittien päälle jotain todella avant garde-henkistä. Kaksi kolmasosaa porukasta pakeni tien toiselle puolelle vähän helpommin lähestyttävälle klubille, mutta mä suoraan sanoen viihdyin siellä alkuperäisessäkin paikassa. Sain tungoksessa jonkun kaljat päälleni, mutta toisaalta parin matkapäivän jälkeen oli olo kyllä jo muutenkin ryönäinen.

Sunnuntai olikin sitten viimeinen matkapäivä. Tunnelma oli hidas ja leppoisa. Menimme bussilla joen yli sille puolelle Belgradia, joka oli aikoinaan kuulunut Itävallalle. Maisemat olivat huikeat, mutta pitihän sitä kiivetä korkeammalle, vähintään niiden turistikuvien vuoksi. Tässä kuvassa Linda toteuttaa Titanic-unelmaansa.

Täytyy sanoa, että matkailu paikallisen oppaan, ja niinkin mahtavan tyypin kuin Boriksen kanssa oli todellakin vaivan ja rahan arvoista. Boris vei meitä väsymättä mielenkiintoisimpiin paikkoihin ja hän oli järjestänyt meille vaikka mitä mahtavaa. Kannatti luottaa ja lähteä reissuun (vaikka paperilla pelkän yksityishenkilön järjestämä matka kuulosti tietysti vähintäänkin epäilyttävältä.) Annoimme Borikselle lahjaksi suklaarasian, jonka päälle olimme kaikki kirjoittaneet terveisemme. Mä en voinut olla ottamatta kuvaa Boriksesta lukemassa niitä, hän oli niin silminnähden otettu.

Meidän matkaseurueestamme tuli reilun kolmen päivän aikana tiivis ja bussimatkalla takaisin Wieniin olo oli jo vähän haikea. Mä olin viikonlopun aikana tutustunut tiiviimmin muutamaan tyyppiin, jota aion takuulla nähdä jatkossakin. Ranskalaisen Marionin kanssa kuunneltiin yhdessä musiikkia ja höpötettiin loputtoman pitkään Girlsista (meidän molempien lempihahmo oli Adam ja me molemmat osattiin siteerata ulkoa tiettyjä repliikkejä). Irlantilaisen Richardin kanssa puhuttiin irlantilaisesta jalkapallosta ja kunnioituksen vaatimisesta ihmissuhteissa. Sveitsiläisen Antonin kanssa opeteltiin eläinten nimiä saksaksi (kiitos sille, joka keksi painattaa suomalaiseen passiin eläinten kuvia) ja puhuttiin teatterista, taiteesta ja siitä, miten oopperaan mennessä täytyy tehdä taustatutkimusta. Belgialaiselle Severinalle luettelin mun lempihedelmät. Meksikolaisen Denissen kanssa haaveilin Amerikan-matkasta.

Kaikenlaista sitä.