Perjantaina otin junan lentokentälle, mutta en luojan kiitos lähteäkseni itse matkaan, vaan vastaan ystävääni Maijaa. Tästä lähtien tulen emännöimään eri vieraita kaksi viikkoa eteenpäin, mitä voi pitää jollain tavalla vaihtaritaian murtumisena. Sitä muistaa, millainen tyyppi olikaan Suomessa ja tajuaa, mikä on muuttunut. Tänä viikonloppuna olen viettänyt huoletonta matkailijaelämää ja kuluttanut surutta rahaa asioihin kuten nätteihin purnukoihin, villapaitoihin, aamiaisiin ja sushi-illallisiin. En osaa kuitenkaan potea syyllisyyttä, sillä ainakin on nautittu.
Ulkoilmassa syöminen on aivan mieletöntä! Nautittiin Naschmarktilla eräässä ravintolassa aivan mielettömät aamiaiset, jossa jokainen lautasella oleva asia maistui ihanalta.
Yhtenä iltana mentiin Museumsquartierille hengailemaan. Täällä tapahtuu, sanoi talonseinä, eikä ollut väärässä. Maija ja Linda lähtivät kuitenkin jonkun ajan kuluttua katsomaan jonkun kaverinsa keikkaa ja mä jäin Anun ja Katrinen kanssa hengailemaan. Hain unohtuneen avaimeni kotoa ja menin naapuriin Anun luo juomaan joulumakuista juomaa ja hihittelemään.
Minä ja Katrine olimme aivan sattumalta pukeutuneet samanlaisiin raitapaitoihin. Tähän tilanteeseen ei tietysti auta muu kuin nauraminen ja riemukkaat yhteiskuvat. Anu liittyi jengiin vaihtamalla itsekin raitapaitaan, ja kolmestaan oltiin kuin joku nolo pohjoismainen tyttöbändi. Mä nauroin katketakseni vielä baarissakin, jossa tarjoilija tervehti meitä sanomalla "hello sailors." Juotiin happy hour-drinkkejä kahteen asti aamulla ja puhuttiin esim. sosiologiasta ja pahanhajuisista hengityksistä.
Lauantai-iltana mentiin katsomaan Euroviisuja hyväntuulisten itävaltalaisten täyttämälle sisäpihalle. Tyypit hurrasivat joka kerta kun Itävallan nimi mainittiin, ja illan mittaan paikalle kertyi aika mittava yleisö. Olin kutsunut mukaan amerikkalaisen kaverini, Brooken, jolle tuli selitettyä Euroviisujen idea juurta jaksaen (sitä ollaan niin erilaisia, mutta kuitenkin niin yhtä?) Suomen esityksen katsominen ei herättänyt mussa mitään sen kummempia isänmaallisia tunteita, vaikka hauskaahan sitä olikin Itävallasta käsin katsoa. Viisujen hauskoin hetki on mun mielestä aina pisteidenlasku, jota yleisö seurasi milloin hurraten, milloin kovaäänisesti buuaten. Itävallan varmistauduttua voittajaksi koko porukka sekosi aivan täysin, olipa mahtava nähdä sellainen hetki. Jengi huusi Conchitaa vielä kaduillakin.
Tänään olikin sitten aivan kamala sadekeli. Olin löytänyt sellaisen ratikkalinjan, jolla saa aika hyvän kiertoajelun Wienin tärkeimmistä nähtävyyksistä ja muutamista mielenkiintoisista kaupunginosista. Mentiin sitten Maijan kanssa linjan alkupysäkille keskelle Pratersternin puiston vihreyttä ja ajeltiin parinkymmenen minuutin maisemamatka aina Burgringille asti.
Cafe Phil tarjosi suojan sateelta ja mahtavan ilmapiirin. Pehmeä musiikki soi, ympärillä oli ystäviä, kirjoja ja hyvännäköisiä tarjoilijoita. Ensi kerralla otan kesäkurpitsa-suklaakakkua, tällä kertaa roposeni riittivät vain yhteen kahvikupilliseen.
Entertaining guests sure is expensive! This week a friend of mine came to visit, and I've been spending money on breakfasts, dinners, sweaters and all kinds of small things. I don't mind though, because of all the fun I've had! Eurovision night was amazing, with a bar full of Austrian people cheering for their candidate. And she won! How cool it was to be here to see all of that. The Sunday after that was rainy and quiet, as Sundays usually are, but Cafe Phil offered us good looking waitors and tasty coffees. Next time I'll definitely take the zucchini-chocolate cake.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti