Sauna joka ei ole sauna ja muita ilon aiheita

Tämä viikko on muuten ollut tavalliseen tapaan auringonpaistetta ja yleistä hyvää fiilistä, mutta pitihän sitä yksi vähän huonompi päivä sekaan mahtua. Osallistun täällä eräälle kurssille, jolla opiskelijat pitävät vuorollaan esitelmiä eri Wienin kaupunginosissa. Torstaina mun piti sitten löytää tieni Kaisermühleniin, toisin sanoen Vienna International Centeriin. Ja voi pojat, että se oli luotaantyöntävä paikka. Jos nyt julkisista tiloista puhutaan ja sosiaalisesta ulossulkemisesta, niin siinä vasta oli esimerkki parhaimmasta päästä. Mä harhailin siellä pilvenpiirtäjien ja pukumiesten ja -naisten joukossa etsimässä muuta ryhmää puolisen tuntia, kunnes luovutin.

Mun oli tarkoitus ostaa aurinkopuuteria, joten suunnistin suoraan Wienin suurimmalle ostoskadulle Mariahilferstraßelle ja The Body Shopiin. Siellä erehdyin kysymään myyjältä ujosti "mikä näistä sävyistä sopisi mulle?" mihin tämä vastasi "no tämä missä on glitteriä, totta kai!" Hän suti aurinkopuuteria naamaani kuin mikäkin vimmainen taiteilija, ja mä en voinut muuta kuin hyväksyä, että tänään mä en voi sanoa maailmankaikkeudelle vastaan.

Tämä viikko on ollut myös lohileipien viikko, joista mulla harmikseni ei ole kuvaa. Teimme suomalaiskaverin Annikan kanssa niitä ensin kansainvälisille illallisille, joille siis vaihtarit kokkasivat kotimaansa herkkuja. Lohileivät olivat kaikessa yksinkertaisuudessaan (tuorejuustoa, savulohta ja tilliä näkkileivän päällä) todella herkullisia, joten tein niitä uudestaan vielä Annikan, Anun ja Manfredin yhteissynttäreille lauantaina. Molemmilla kerroilla leivät menivät hyvin kaupaksi, vähintään sitten kun kiersin lautasen kanssa huonetta ympäri ja mainostin että tässä sitä olisi, eksoottista pohjoismaista ruokaa.

Perjantaina olin juhlimassa muutamien mun lempparityttöjen, nimittäin Lindan, Denissen ja Marionin kanssa. Tässä vähän fiilistelyä metroasemalta. Hengailtiin ensin Marionin kämpillä Volksoperin lähellä, josta lähdettiin kolmella eri metrolla Pratersauna-nimiselle klubille. Olin kuullut tosi paljon hyvää Pratersaunasta, joten odotukset olivat kieltämättä korkealla. Enkä joutunut pettymään. Musiikki oli jotenkin niin mua ja biitit meni sydämeen asti. Suomalainen, Wienissä aiemmin asunut ystävä kertoi myöhemmin, että tuon klubin takia suomalaiset baarit ei tunnu enää hänestä miltään. Saa nähdä, käykö mulle samoin.

 Viihdyttiin tuolla lopulta puoli viiteen asti aamulla ja lähdetiin linnunlaulun säestämänä kotiin.

Muita hymyilyttäviä asioita tällä viikolla ovat olleet lenkkeily toinen toistaan kauniimmissa puistoissa, jazz-tanssi ja joutilaat kävelyretket mun viereisessä kaupunginosassa Neubaussa. Vihdoin löytämäni täydellinen farkkutakki ja hiusten jakauksen laittaminen väärälle puolelle niin että tuntuu ihan pahalta Sandylta. Ostamani junaliput Italiaan parin viikon päähän. Löytämäni nettisivu, jolla pystyn katsomaan Gilmoren tyttöjä lauantai-iltapäivänä aivan kuten tein neljä, viisi tai kuusi vuotta sitten. Ja Mø, jonka te kaikki suomalaiset olette ilmeisesti nähneet livenä jo tänä viikonloppuna, mutta jonka mä näen toivottavasti huhtikuun lopussa.

 
Kaiken lisäksi Wien vahvisti eilen paikkansa Parhaana Kaupunkina Ikinä antamalla lasten soittaa tuollaista hauskaa soitinta keskellä kiireisintä (autoilta tuolloin suljettua) ostoskatua. Mitenhän täältä osaa ikinä lähteä pois?

Matkakertomus Serbiasta, oppaa!

Viime yönä palasin sateiseen Wieniin ja nyt on se matkanjälkeinen hetki, kun pitää vähän kelailla, että mitä tulikaan tehtyä. Viikonloppuna tehtiin reissu Serbiaan 30-henkisen vaihtariporukan kanssa, ja nyt en oikein tiedä, mistä tämän matkakertomuksen aloittaisi. Jospa kuvat kertoisivat enemmän (kuin tuhat sanaa.) Tästä tulee pitkä postaus, toivottavasti joku jaksaa lukea!

Ensimmäinen päivä vietettiin Serbian toiseksi suurimmassa kaupungissa, Novi Sadissa. Käytiin opastetulla kierroksella Petrovaradinin linnoituksessa, jonka itävaltalaiset olivat rakentaneet suojaksi turkkilaisia vastaan 1600-luvulla. Kierros oli kaikin puolin vakuuttava ja maisemat aurinkoisena päivänä henkeäsalpaavan hienoja. Täytyy kyllä sanoa, etten ehkä toistamiseen mene kierrokselle maanalaisissa tunneleissa, terveisin lievästä ahtaanpaikankammosta kärsivä...

Illemmalla kierreltiin kaupungin suhteellisen pientä keskustaa ja käytiin istuskelemassa puistossa. Opas kertoi serbialaisten olevan sosiaalista väkeä: he tykkäävät istua ulkona ystävien kanssa ja käydä puistossa. Tässä nimenomaisessa olikin valtavasti ihmisiä, aina joutsenia ruokkivista pikkulapsista puistopenkillä istuskeleviin vanhuksiin. Semmoisista paikoista minä pidän. 

Oppaamme Boris oli kertonut Novi Sadin olevan yöelämältään jopa pääkaupunkia parempi, ja mun täytyy olla samaa mieltä. Boris vei meidät baariin, jossa viihdyttiinkin sitten melkein pilkkuun asti. Mä koin yhteenkuuluvuuden tunnetta tytön kanssa, jonka nimeä en muistanut, kun baarissa lähti soimaan Beyonce ja molemmat mentiin siitä vähän sekaisin. Kolmen aikaan minä ja Linda lähdettiin pizzanmetsästykseen. Jokaista kasvissyöjämeikää kohden on muuten Serbiassa (ja Wienissäkin) suunnilleen sata lihansyöjää, sen näki aika konkreettisesti kun pizzatiskin myyjä ei ollut ymmärtää pyytöäni vegepizzan perään.

Seuraavana päivänä lähdettiin bussilla kohti Belgradia. Matkalla Boris halusi meidän pysähtyvän "perinteisessä serbialaisessa kylässä", jotta saataisiin vähän kuvia matka-albumeja varten. Mua vähän huvitti, mutta tein työtä käskettyä ja otin kuvia. Pääasiassa koirista. Niitä oli kaikkialla, ja ne hengailivat meidän läheisyydessä tosi rennosti. En osaa sanoa, olivatko ne kulkukoiria vai vain vapaasti vaeltelevia lemmikkejä.

Belgradissa sodan muistomerkkejä oli kaikkialla. On hullua ajatella, että tätäkin rakennusta pommitettiin viimeksi vain vaivaiset 15 vuotta sitten. Ja että meidän Boris oli silloin seitsemäntoista ja muistaa varmasti kaikenlaista. 

Meidän tehtävämme olikin mun nähdäkseni kuitenkin mennä ja olla, kuunnella historiaa, mutta nähdä myös edistys. Päivä oli aurinkoinen ja leppoisa, ja tuolla nimenomaisella kukkulalla oli mahtavaa loikoilla, heittää kengät pois turvonneista jaloista ja jutella niitä näitä aksenteista ja irlantilaisista sanonnoista ("In Finland we have this saying 'we are like herrings in a jar'", kerroin minä ja tunsin oloni kunnon metsäläiseksi.)

 

Illemmalla käytiin syömässä tunnelmallisessa ravintolassa, jossa haitarimiehet soittivat taustalla perinteistä serbialaista musiikkia. Liharuoka tarjoiltiin isoista savipadoista, salaatti oli hapankaalia, suolakurkkua ja etikalla maustettuja porkkanoita. Maksoimme kolmen ruokalajin ateriasta kahden juoman kera vaivaiset kahdeksan euroa. Melkein hävetti olla niin hyväosainen. 

Myöhemmin illasta löydettiin hipsteriklubi, jossa elektronisen musiikin taustalla pyöri pätkiä Pulp Fictionista ja balettihameeseen pukeutunut nainen lauloi biittien päälle jotain todella avant garde-henkistä. Kaksi kolmasosaa porukasta pakeni tien toiselle puolelle vähän helpommin lähestyttävälle klubille, mutta mä suoraan sanoen viihdyin siellä alkuperäisessäkin paikassa. Sain tungoksessa jonkun kaljat päälleni, mutta toisaalta parin matkapäivän jälkeen oli olo kyllä jo muutenkin ryönäinen.

Sunnuntai olikin sitten viimeinen matkapäivä. Tunnelma oli hidas ja leppoisa. Menimme bussilla joen yli sille puolelle Belgradia, joka oli aikoinaan kuulunut Itävallalle. Maisemat olivat huikeat, mutta pitihän sitä kiivetä korkeammalle, vähintään niiden turistikuvien vuoksi. Tässä kuvassa Linda toteuttaa Titanic-unelmaansa.

Täytyy sanoa, että matkailu paikallisen oppaan, ja niinkin mahtavan tyypin kuin Boriksen kanssa oli todellakin vaivan ja rahan arvoista. Boris vei meitä väsymättä mielenkiintoisimpiin paikkoihin ja hän oli järjestänyt meille vaikka mitä mahtavaa. Kannatti luottaa ja lähteä reissuun (vaikka paperilla pelkän yksityishenkilön järjestämä matka kuulosti tietysti vähintäänkin epäilyttävältä.) Annoimme Borikselle lahjaksi suklaarasian, jonka päälle olimme kaikki kirjoittaneet terveisemme. Mä en voinut olla ottamatta kuvaa Boriksesta lukemassa niitä, hän oli niin silminnähden otettu.

Meidän matkaseurueestamme tuli reilun kolmen päivän aikana tiivis ja bussimatkalla takaisin Wieniin olo oli jo vähän haikea. Mä olin viikonlopun aikana tutustunut tiiviimmin muutamaan tyyppiin, jota aion takuulla nähdä jatkossakin. Ranskalaisen Marionin kanssa kuunneltiin yhdessä musiikkia ja höpötettiin loputtoman pitkään Girlsista (meidän molempien lempihahmo oli Adam ja me molemmat osattiin siteerata ulkoa tiettyjä repliikkejä). Irlantilaisen Richardin kanssa puhuttiin irlantilaisesta jalkapallosta ja kunnioituksen vaatimisesta ihmissuhteissa. Sveitsiläisen Antonin kanssa opeteltiin eläinten nimiä saksaksi (kiitos sille, joka keksi painattaa suomalaiseen passiin eläinten kuvia) ja puhuttiin teatterista, taiteesta ja siitä, miten oopperaan mennessä täytyy tehdä taustatutkimusta. Belgialaiselle Severinalle luettelin mun lempihedelmät. Meksikolaisen Denissen kanssa haaveilin Amerikan-matkasta.

Kaikenlaista sitä.

Maailmassa ei ole mitään mukavampaa kuin viihtyminen eikä mikään ole helpompaa

Mun viikonloppui alkoi tällä kertaa jo torstaina, kun kutsuin itseni erään vaihtarikaverin, Maxin, kotibileisiin. Max asuu sellaisessa 60-luvun henkisessä valtavassa opiskelija-asunnossa, jossa jokaisen kerroksen asukkaat järjestävät vuorollaan bileet koko kerrokselle. Bileet olivat todella opiskelijahenkiset eli vähän rähjäiset, mutta sympaattisen viihtyisät. 

Bileet olivat hauskat ja kotiin oli vain parin korttelin matka. Illan aikana tuli juteltua eri ihmisten kanssa esim. Pariisista, taiteesta, urahaaveista, kaupunkitutkimuksesta, vieraitten kielten puhumisesta ja teiniajoista. Olen tajunnut, miten tärkeää on vaihtaa poskisuudelmat tuttujen kanssa ja miten vähän vieraampien kanssa voi aina alkaa ainakin Facebook-kaveriksi. Tutustuminen on siinä mielessä aika helppoa.

Mä olen siinä mielessä hankala vaihtari, etten pystyisi kuitenkaan olemaan puolta vuotta vain satunnaisten biletuttujen varassa. Jotenkin sitä tarvitsee muutakin, jotain sellaista keskusteluseuraa, josta tietää että se ei juttele mun kanssa vain täyttääkseen tyhjää tilaa. Onneksi sellaisiakin kavereita on tullut, ja ne ovat tulleet todella luontevasti muiden kavereiden kautta. Perjantai-ilta meni tällaisessa porukassa, kakuntäyteisissä tupareissa keskellä idyllistä puutarhataajamaa. Mun on todella täytynyt opetella täällä kakkujen ystäväksi!

Lauantai menikin sitten esim. irkkubaarissa ja kasaribileissä. Selvensin eräälle belgialaiselle pojalle, että tytöt ei todellakaan mene vessaan yhdessä vaan juoruillakseen, vaan joskus sitä vaan käydään ihan nopeasti ja sitten tullaan pois. 

Mutta joskus sitä jäädään ottamaan ikimuistoisia peilikuvia. 

Sunnuntaina leivoin perunarieskaa brunssille ja kävin kävelemässä maailman tuulisimmassa säässä. Tässä uusi kaverini Clara nauttimassa tuulesta. Illalla nuokuin kaverini sohvalla katsomassa saksankielisen Euroopan suosikkisarjaa, Tatortia, mutta en kokenutkaan minkäänlaista kulttuurista yhteenkuuluvuuden tunnetta. Joskus toiste sitten.

Tänään olen sitten saanut vapaan viikonlopun jälkeen kiriä opiskeluhommia kiinni ihan urakalla. Tapasin tänään aamulla kaupunkitutkimuskurssini ryhmätyöryhmän, enkä tosiaan ole vielä ikinä tavannut yhtä motivoituneita ja avoimesti innokkaita opiskelijoita. Tuo nimenomainen kurssi saattaa olla mulle vielä vähän liian vaativa (maisterikurssi ja vielä sellaisesta ohjelmasta, mihin ei kuka tahansa pääse), mutta yritetään nyt silti. Itseään ei saa aina päästää niin helpolla.

Kauneus sekoittaa mun pään

Jo toinen Olavi Uusivirta-sitaatti otsikkona, pahoittelen! Tuohon lauseeseen tiivistyy vaan ehkä mun koko tämä päivä. Olen tänään nauttinut kauneudesta muodossa jos toisessakin.

Tuo vaatimaton rakennus tuossa on Schönbrunnin linna, jonka puistossa kävin tänään kaverini kanssa hengailemassa. Aurinko on paistanut koko päivän kirkkaalta taivaalta, mä oon käyttänyt aurinkolaseja kuin mikäkin kesälomalainen ja ihan vaan nautiskellut. Tänään on "rehtorin päivä" Wienin yliopistossa, eli melkein kaikissa tiedekunnissa on kaikki opetus peruttu. Tämän tarkemmin päivän historiasta en tiedä, mutta ylimääräinen vapaapäivä kelpasi kyllä.

Minä ja hollantilainen Francisca mentiin sit kävelemään Schönbrunnin puistoon. Tarkoituksena oli aluksi mennä sisälle itse linnaan asti, mutta vähän aikaa puistossa käveltyämme tajuttiin että puistossa oli kyllä tarpeeksi yhdelle päivälle. Mä en ollut uskoa silmiäni kaiken sen kauneuden edessä, piti vaan olla hiljaa ja nauttia. Ja ottaa kuvia.

 

Siinä sitä pönötetään! Takki auki ja aurinkolasit päässä oli olo kuin etelänmatkalaisella. Autettiin muita turisteja ottamalla heistä kuvia tuon maiseman edessä. Mulle tuli jotenkin liikuttunut olo, kun katselin kameralle poseeraavia ihmisiä. Miten ainutkertaista sellainen onkaan, olla nyt tuollaisissa maisemissa jonkun tärkeän ihmisen kanssa.

 

Koska tämän päivän teema oli kauneus, otin kuvan myös mun eväsleivästä. Leipä täällä on jotain ihmeellistä, ja kaupasta saa puolellatoista eurolla tuollaisia käteviä eväsleipiä. Tässä nimenomaisessa oli kolme siivua goudaa ja reippaasti voita.

Nyt pyykkäämään. 

Sulla on veljiä maailman laidoilla ja siskoja satamissa

Sunnuntai on pitkään ollut yksi mun lempparipäivistä. Launtai on muuten kiva, mutta lauantaissa on usein sellaista levottomuutta aiheuttavaa säpinää: joko pitäisi siivota (kuten mun lapsuudenkodissa lauantaisin) tai sitten lähteä ulos bailaamaan. Sunnuntaina ei tarvii, sunnuntaina saa vaan olla. Täällä Wienissä se on siinäkin mielessä helpompaa, etteivät juuri mitkään kaupat ole auki sunnuntaisin. Ei siis vaan voi tehdä mitään. 

Tänään kuitenkin tehtiin. Mun italialainen kaveri Manfredi järjesti kotonaan brunssin vaihtarikavereilleen ja mukana oli myös Manfredin kolme superkivaa kämppistä. Oli hirveen hyvä ja ilonen fiilis, aurinko paistoi ison huoneen ikkunoista sisään ja kaikki olivat tuoneet jotain syötävää mukanaan. Sekoitimme taattuun vaihtarityyliin saksaa ja englantia keskenään, ja puheenaiheet vaihtelivat aina Sveitsin politiikasta luistelun opetteluun. Mä tein vaikutuksen kaikkiin kertomalla osaavani luistella takaperin. Kuvitella!

Eilen kävin hollantilaisen kaverini kanssa syömässä pakistanilaista ruokaa paikassa nimeltä Deewan. Paikka on opiskelijoiden suosiossa, sillä siellä saa syödä niin paljon kuin haluaa ja maksaa niin paljon kuin haluaa. Ruoka oli hyvää, mutta mä taisin syödä jälkiruoan vahingossa leivän päällä. Se oli sellaista hummuksen näköistä tahnaa, jota syödessäni ajattelin vaan että kappas, onpas makean makuista hummusta. Kaverini huomautti tästä tahdikkaasti vasta jälkikäteen. Mitäs pienistä. Mun pitää muuten opetella siihen, että täällä on joskus jopa halvempaa syödä ulkona. Isosta lautasellista lämmintä ruokaa pulitin tuossakin paikassa vain viisi euroa. Tämän puolen vuoden ajan sitä voikin hyvällä omallatunnolla vaan laiskistua ja antaa muiden hoitaa kokkaamisen. 

Myöhemmin lauantaina menin sitten Manfredin kanssa yksiin synttärijuhliin, joihin hänet oli kutsuttu ja joihin hän tarvitsi henkistä tukea. Juhlissa oli pelkkiä itävaltalaisia ja tunnelma oli jotenkin väkinäinen. Juttelin jonkun taidehistoriaa opiskelevan tytön kanssa peruspuheenaiheita, kunnes sain heitettyä väliin valkoisen valheen "meidän pitää lähtee nyt niihin ESN-bileisiin." Todellisuudessa mentiin juomaan kaakaota ja pelaamaan korttia Manfredin kämppisten kanssa. Kuten nyt kaikki siistit tyypit tekee lauantai-iltana. Mun mielestä tärkeää täälläkin on tietää, milloin pitää mennä massajuhliin ja milloin tehdä oman pään mukaan. Mä etsin ehkä vähän vielä sitä balanssia.

Perjantaina aloitin jazz-tanssin! Opettaja puhui sitä outoa itävallan saksaa, joka kuulostaa hollannin ja saksan sekoitukselta, ja josta mä saan vain tarkkaan keskittymällä selvää. Käytiin läpi aika lailla perusteita, mutta mukana oli jo vähän koreografiaa. Juttuhan on niin, että mä olen jo pitkään halunnut aloittaa jonkun tanssilajin, mutta olen aina jänistänyt ja jonkun verukkeen avulla jättäynyt hommasta. Nyt ei kuitenkaan auttanut perääntyä. Olen ottanut vähän sellaisen asenteen, että kun kerran tänne on tultu, niin tehdään tämä sitten kunnolla. Otetaan kaikki kokemukset vastaan sellaisina kuin ne tulevat, niin hyvät kuin vähän huonotkin. Tämä perustelu vei mut tällä viikolla myös salsatanssitunnille, mutta se taisi jäädä yhdeksi kerraksi. Hikiset kämmenet ja sellaista. 

Lopuksi vielä vähän hauvoja. Leppoisaa sunnuntaita!

Uusia ekoja päiviä

Eilen alkoi lukukausi ja mun ensimmäiset kurssit. Olen ollut niin innoissani uusien kurssien aloittamisesta, sillä koska täällä tosiaan alkoi tämä lukukausi vasta nyt, olen ollut koko alkuvuoden opiskeluista lomalla. Motivaatio on nyt aika korkealla! Kurssit ovat tähän asti olleet kaikki seminaarityyppisiä, eli niiden aikana luetaan tiettyyn aiheesen liittyviä artikkeleita ja tehdään niistä ryhmätöitä. Työskentely on aika itsenäistä, kun yhteisiä tapaamiskertoja ei ole edes joka viikko tai kuukausi. Ryhmän pitäisi siis tapaamiskertojen välillä lukea sovittu artikkeli tai kirja, sopia työnjaosta ja tehdä esitelmä. Saa nähdä miten käy! Itävaltalaiset näyttäisivät ainakin olevan aika rutinoituneita ryhmätyöskentelijöitä. Mielenkiintoisin mun kursseista on muuten sosiologian klassikot-kurssi, joka keskittyy taiteen ja kulttuurin sosiologiaan. Kurssin aikana luemme totta kai sen alan klassikoita, mutta tarkoituksena on myös katsoa elokuvia ja käydä museossa. Aika villiä!

Sosiologian laitoksella on täällä ainakin komeat puitteet

Viime päivät ovat olleet aika kiireisiä, mutta enimmäkseen tietysti hyvällä tavalla. Sunnuntaina oli ESN:n järjestämä Welcome Dinner, jota varten me melkein 50 hengen vaihtarijoukko matkustimme suunnilleen tunnin verran jonnekin Wienin idyllisistä omakotitalolähiöistä. Määräpaikkana oli perinteinen itävaltalainen ravintola, sellainen hämyisä kiva kellaripaikka. Mun pöytäseurue oli tosi mukava ja keskustelu meni omia ratojaan. Mä pääsin kertomaan yksille amerikkalaisille tytöille, miten joskus teini-ikäisenä olisin halunnut amerikkalaiseen collegeen katsottuani liikaa Gilmoren tyttöjä, ja ne tytöt pääsivät sitten vuorostaan hyväntahtoisesti naureskelemaan mun noloudelle. Olen huomannut, että tosi monesti ihmisten kanssa saa rikottua raja-aidat vaikuttamalla itse vähän hassulta.

Lauantaina oli ekat isot Eramus-bileet! Vietettiin etkoja ihan mielettömässä wieniläisessä ullakkoasunnossa, jossa asuva tyyppi maksaa siitä vuokraa vain 300 euroa kuussa. Asunto näytti olevan jonkun taiteilijan omistuksessa päätellen keittiössä pinoissa olevista teoksista. Se oli sellaisella rähjäisellä tavalla boheemi, ja mä olin otettu. Tapasin sinä iltana kaksi itävaltalaista, jotka molemmat olivat olleet vaihdossa Jyväskylässä, mun vanhassa kotikaupungissa. Maailma on pieni! Itse bileet järjestettiin muuten maan alla valtavassa yökerhossa. Musiikki oli tosi hyvää jopa mun kaltaiselle nirppanokalle ja vietimme oikeastaan koko illan tanssilattialla.

tärähtänyt kuva, mut hyvä meininki!

 Huomenna ostan lenkkarit ja meen lenkille Pratensternin metroaseman lähellä olevaan puistoon. Voitteko kuvitella, mennä nyt metrolla lenkille! Sellaista todellisuutta mä nyt elän.

Belvederestä Naschmarktille, eli viime päivien turistijuttuja

No niin, lisää tarinoita! Tajusin olevani aika huono bloggaaja koska mun tekee aina mieli kertoa kaikki jutut alkaen siitä, mitä nyt teen. No, nyt juon aivan kamalan makuista kahvia syötyäni kaksi munkkia, joissa oli täytteenä aprikoosihilloa. Otan sanani takaisin, taidan sittenkin olla leivosihminen. Maalatakseni vähän kuvaa tilanteesta, tässä vielä maisema, jonka näen ikkunastani. Tämä maisema on minusta ihanan keskieurooppalainen ja vetoaa tirkistelijäluonteeseeni: on vaan hirveän mielenkiintoista nähdä, miten ihmiset elävät. Vastakkaisissa ikkunoissa ei ole juuri näkynyt liikettä, mutta ainakin niillä näkyy olevan kukkia ikkunalaudalla.

Muutin siis eilen tähän asuntoon, jossa asun sitten loppuvaihdon ajan. Asunto sijaitsee aivan mielettömän hyvällä paikalla, ehkä kilometrin päässä yliopistosta ja todella lähellä Wienin monia nähtävyyksiä. Jaan huoneen erään toisen tytön kanssa, mutta hän ei ole kahteen viikkoon kuulemma paikalla. Huomasin olevani jopa vähän harmistunut tästä, sillä olisihan ollut kiva päästä sisään sellaiseen tyttöjen-salainen-kerho-kuiskitaan-salaisuuksia-valojen-sammuttamisen-jälkeen-meininkiin. Yritin kuitenkin tehdä kaikenlaisia päätelmiä huonetoveristani hänen vähien tarvaroidensa perusteella, mutta toistaiseksi on vaikea sanoa mitään.

Nyt on internet sekä puhelimessa että asunnossa, kovin on jees! Maanantaina alkaa lukukausi eli ensimmäiset kurssit! Mulla on ensin vuorossa kurssi väestönmuutoksesta ja hyvinvointivaltiosta, minkä jälkeen pääsen pitkästä aikaa sivistämään itseäni historialla Itävallan kulttuurihistoriaa käsittelevällä kurssilla. Luennot pidetään Wienin yliopiston päärakennuksessa, joka on (arvattavasti) ulkonäöltään aivan mielettömän hieno. Kurssille otettiin sisään "vain" 200 opiskelijaa. Saa nähdä miltä näyttää ja kuulostaa 200 opiskelijan luentosali. Muilla kursseillani pääsen muuten lukemaan sosiologian klassikkoja ja opiskelemaan poliittisen talouden (political economy, onkohan toi oikea suomennos?) sosiologiaa.

Viime päivinä olen puuhaillut kaikkea vaihtarimaista. Torstai taisi olla kaikista kivoin päivä: törmäsin yliopistolla yhteen vaihtarituttuun, joka pyysi mua mukaansa Belvederen palatsiin. Mukaan tarttui pari muutakin vaihtaria, ja yhdessä meillä oli hirveän kiva päivä. 

 Museossa käyminen oli kyllä kaikin puolin hieno kokemus. Näin ihan mielettömiä teoksia ja esim. todella monta alkuperäistä Gustav Klimtiä. Itävaltalaisethan ovat todella ylpeitä Gustav Klimtistä, mikä näkyy katukuvassa erilaisina Klimt-krääsäkauppoina. Alkuperäiset teokset ovat kuitenkin paikan päällä nähtyinä todella hienoja, ja ostin mukaan pari postikorttia muistoksi. Pelkästään tuon rakennuksen sisällä oleminenkin oli epätodellinen kokemus.

Eilinen oli hauska päivä, koska se tuntui vihdoin sellaiselta arkeen asettumiselta. Kävin ostamassa tarvittavat jutut kotiin ja totta kai ruokakaupassa. Kävin asuntoni lähellä olevassa Hofer-ketjun ruokakaupassa, ja täytyy sanoa, että kokemus oli jotakuinkin hämmentävä. Olen jo kyllä tottunut siihen, ettei täkäläisissä kaupoissa saa pakata rauhassa, mutta Hoferissa myyjällä on niin kiire, että hän sanoo loppusumman, etsii vaihtorahat ja ojentaa niitä sulle ennen kuin olet ehtinyt edes lompakkoa esiin kaivaa. Mun ostosten loppusummaksi tuli jotain 16 euroa, ja myyjä tokaisi yksikantaan "anna 20" ja ojensi siihen sopivia vaihtorahoja. Siis mitä?? Sitten pitää mennä pois kassalta pakkaamaan ruoat kassiin ja lähteä äkkiä pois.

Tänään kävin aamulla Naschmarktilla, joka on tori lähellä hostellia, jossa aiemmin asuin. Toinen puoli Naschmarktista on joka päivä auki. Siellä myydään hedelmiä, vihanneksia, kuivattuja hedelmiä, pähkinöitä juustoa, lihaa, leipää ja monenlaisia herkkuja lähinnä Lähi-Idän alueelta (tietääpä mihin mennä hyvän hummuksen perään!) Toinen puoli herää eloon kirpputorina lauantaiaamuisin, ja mulla oli odotukset korkealla. 

Sepä olikin mielenkiintoinen paikka! Kuten kuvasta näkyy, paikalla oli lähinnä vanhempia ihmisiä myymässä vähän kaikenlaista tavaraa. Oli paljon astioita, kirjoja, kankaita ja koruja, vanhoja vaatteita ja kenkiä, mutta myös sellaista halpaa H&M-kamaa, mitä suomalaisillakin kirppiksillä näkyy. Itse ostin yhden kupin pressopannun neljällä eurolla toppatakkiin hautautuneelta mummolta. Ajattelimme molemmat tehneemme hyvät kaupat. Naschmarkt ei siis sinänsä vastannut odotuksiani, mutta vanhojen ihmisten myymissä tavaroissa tiivistyi mielestäni jotain hyvin tyypillistä itävaltalaista. Eräskin nainen myi vanhoja, ehkä 50-luvun postikortteja, joiden takana oli kirjoitusta, siis oikean ihmisen terveisiä toiselle oikealle ihmiselle! Mun mielikuvitusta kutkutti, mutta jätin kortit ostamatta, koska tuollaisessa oli musta jotain todella yksityisyyttä loukkaavaa. Ehkä menen vielä takaisin ja ostan pari korttia joku päivä kun moraalini ei ole näin korkealla.

Toivottavasti muuten kommentointi onnistuu nyt anonyyminäkin! Mä olen uusi Bloggerille, kuten näkyy.